Lainsäädäntö

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajat ylittävässä terveydenhuollossa (nk. potilasdirektiivi) antaa potilaalle oikeuden saada EU-, ETA- maassa tai Sveitsissä aiheutuneista terveydenhuoltokustannuksista sama korvaus, johon hän olisi oikeutettu jos kustannus olisi aiheutunut Suomessa. Potilasdirektiivi astuu voimaan viimeistään vuoden 2014 alusta.

Tällä hetkellä Suomessa ei ole tarkasti määrätty mitkä hoidot ym. kuuluvat korvattavien kustannusten piiriin. Suomessa käytössä olevat hoidot ja hoitosuositukset perustuvat useimmiten Suomen lääkäriseuran Käypähoito-suosituksiin (www.kaypahoito.fi). Potilasdirektiivi avaa potilaalle mahdollisuuden hoidon saamiseen myös maissa, joissa hoitokäytännöt ja käytettävät hoidot voivat poiketa suomalaisesta linjasta. Sosiaali- ja terveysministeriö joutuu nyt pohtimaan uudelleen sen, kuinka märitellään se hoito, johon potilas on Suomessa oikeutettu ja on näin ollen direktiivin nojalla oikeutettu saamaan korvauksen vastaavasta hoidosta muualla EU:n alueella.

Suomessa potilaan omavastuu riippuu siitä, käyttääkö hän julkisia vai yksityisiä terveyspalveluja. Potilasdirektiivin toimeenpanossa on ratkaistava, rinnastetaanko ulkomailla saatu hoito Suomessa yksityiseen vai julkiseen terveydenhuoltoon. Potilaan saama korvaus ja maksama omavastuu riippuvat siitä, mikä malleista valitaan. Ratkaisematta on vielä myös se, vastaako kustannuksista valtio, potilaan kotikunta vai sairausvakuutus. Tällä hetkellä (kesäkuu 2013) lausuntokierroksella on neljä eri mallia, joissa kaikissa lähtökohta on, että potilas maksaa hoitokustannukset aina ensin itse ja hakee jälkikäteen korvausta Suomesta. STM:n asettaman ohjausryhmän mukaan potilaan kannalta yksinkertaisin menettely olisi korvaushakemuksen jättäminen Kelaan kuten nykyisinkin ulkomailla aiheutuneista hoitokuluista. Myös muista EU-maista tulevilla potilailla on oikeus hakea terveyspalveluja Suomesta ja näitä henkilöitä on kohdeltava kuten kunnan asukkaita. Suomeen tulevan potilaan on päästävä kunnalliseen terveydenhuoltoon samassa ajassa ja samoin edellytyksin kuin kunnan asukkaiden. Potilas maksaa itse hoidon kustannukset ja hakee niihin jälkikäteen korvausta kotimaastaan. [1]

Korvattavan hoidon määrittely ja hallinnollinen toteutus on vielä kesken, mutta potilasdirektiivi tulee kuitenkin mahdollistamaan itsensä hoidattamisen EU- ja ETA-maissa tai Sveitsissä. On vaikea kuvitella suurta ryntäystä ulkomaille hoitoon hakeutumiseen. Toisaalta on varmasti myös tapauksia, joissa kielitaitoinen potilas on halukas hankkimaan hoidon muualta, mikäli saa sen nopeammin tai itselleen sopivammaksi katsomallaan tavalla. Samalla tämä toimii myös toisin päin. Suomalaisen hoiva-alan yritysten mahdollinen ulkomainen asiakaskunta kasvaa kun myös heidän tietyt hoitonsa korvataan vaikka hoidon saaminen olisi tapahtunut Suomessa.

Vuonna 2010 Kotikuntalakiin (L 11.3.1994/201 3a§ ja 3b§) tehtiin muutos, joka mahdollistaa pitkäaikaisessa hoitosuhteessa olevan ihmisen kotikunnan vaihtamisen. Periaatteessa esim. laitoshoidossa olevalle henkilölle on siitä saakka ollut mahdollista muuttaa muun perheen mukana toiselle paikkakunnalle laitoshoitoon. Mitään suurta liikehdintää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Tämän oikeuden rinnalla kulkee Sosiaalihuoltolain (L 17.9.1982/710) määritelmä, jonka mukaan ”lähtökunnan” on edelleen vastattava hoidon kustannuksista. Ilman tätä sitoumusta muutto ei rahallisista syistä usein ole kuitenkaan mahdollista. 

Vanhuksia ajatellen laki ei ole yhtä olennainen kuin esim. pitkäaikaista laitoshoitoa tarvitsevan nuoren kohdalla (esim. vammaisuuden takia). Harvalla löytynee halukkuutta byrokratian läpikäymiseen, mikäli vanhuksen oletettavasti tarvitsema laitoshoidon ajanjakso ei ole kovin pitkä.

Tulevaisuuteen suuntautuneena ajatusleikkinä tämä on kuitenkin mielenkiintoinen ajatellen esimerkiksi valtakunnallisesti tai eri maakunnissa toimivaa yritystä, jolla on toimipisteitä useissa kunnissa. Mikäli sekä lähtö- että tulokunta ovat saman yrityksen asiakkaita, voisi kuvitella että löytyisi helpommin mahdollisuuksia neuvotella potilaan maksusitoumuksen saamisesta.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (L 28.12.2012 / 980) eli niin kutsuttu Vanhuspalvelulaki tulee asteittain voimaan, alkaen heinäkuusta 2013. Laissa painotetaan eri sektoreiden välistä yhteistyötä sekä ikääntyneen ottamista mukaan oman hoitosuunnitelmansa tekemiseen. Lain tavoitteena on turvata ikääntyneelle väestölle tietyt palvelut. Lain kautta pyritään ennakoivaan ja ennaltaehkäisevään työotteeseen sekä kotiin vietävien palvelujen painottamiseen asumis- ja laitospalveluiden sijaan.

Laki antaa selkeän viestin siitä, että kotiin vietäviä palveluja tuottaville yrityksille tulee olemaan entistä enemmän kysyntää. Millä aikataululla ja kuinka laajasti lain mukanaan tuomat muutokset toteutuvat jää nähtäväksi.


[1] Miten korvataan ulkomailta haettu hoito? 2013. [Verkkolehtiartikkeli]. Tesso 21.3.2013.