Yhteisöllisyys vai individualismi

Parin sukupolven aikana suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat liukuneet pois usean sukupolven suurperheestä ydinperheen ja yksilön korostamiseen. Nyt on nähtävillä uusi yhteisöllisyyden esiin nostaminen, jossa perhe tai läheinen tukiverkko ei enää perustukaan sukulaisuuteen.

Suomalaista hyvinvointivaltiota luotaessa 1970- ja 80-luvuilla hyvinvointikäsityksenä on ollut vallitsevasti liberalistinen individualismi, jossa painottuivat vapaus, resurssit, autonomia, itsensä toteuttaminen ja valinnan mahdollisuus. Nämä arvot ovat säilyneet vallitsevina, vain perimmäinen kriteeri on suuntautunut yksilön vapaudesta toteuttaa itseään kohti valinnan vapautta. [1]

Valinnan vapauden korostuminen näkyy myös yksilöllisen hoivan ja hoidon vaatimuksena. Ikääntyvät ikäluokat ilmaisevat jo nyt selkeästi sen, että he eivät tyydy tasapäistävään hoivaan ja hoitoon, vaan haluavat yksilöllisempää lähestymistä. He haluavat tietoa eri vaihtoehdoista, toimivat kuluttajamaisesti ja valitsevat vaihtoehdoista hyväksi katsomansa. He haluavat näin päättää omasta hoidostaan. Tämä suuntaus sopii hyvin yhteen luvussa 3.1 esitellyn ihmislähtöisen hoitofilosofian kanssa. Siinä asiakkaalle kerrotaan eri vaihtoehdoista ja asiakas sen jälkeen päättää mitä haluaa.

Moni ikääntyvä on ilmaissut myös sen, että ei haluaisi ainakaan muuttaa asumaan lastensa kanssa hoivaa saadakseen. Mieluisampia ovat sellaiset tukiverkostot, joissa itse voi enemmän vaikuttaa siihen, keneltä ottaa apua vastaan. Tämä voi ruokkia uudenlaisia yhteisöllisyyden muotoja sukulaisuussuhteiden lisäksi. Näin tarkasteltuna itsenäisyyden ja itse määräämisen ei tarvitse olla vastakkainen asia yhteisöllisyydelle ja yhdessä tekemiselle, mutta se tarkoittaa todennäköisesti uudenlaisten, sukulaisuuteen perustumattomien turvaverkkojen omaehtoista rakentamista.

Yhteisöllisyyden ja individualismin tiimoilta käyty keskustelu on lähellä hyvinvointivaltion tulevaisuudesta käytyjä pohdintoja. Kuten luvussa 2.1 todettiin, hyvinvointivaltiossa veroja maksamalla pidämme yhteisönä huolta heikommista kuitenkin samanaikaisesti ostaen itsemme vapaaksi henkilökohtaisesta vastuusta toimia toisten hyväksi. Kehityskulut voivat kulkea useisiin suuntiin.


[1] Kajanoja, J. 2009. Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio: Len Doyalin ja Ian Goughin hyvinvointiteoria. Teoksessa: J. Saari  (toim.) Hyvinvointivaltio: Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus . Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 60,  93-121