Julkinen sektori koordinoi palveluntuotantoa ja huolehtii heikoimmista

Palvelurakenne. Julkisen sektorin tehtävänä on huolehtia että tarvittavat palvelut on yhteiskunnassa saatavilla. Sen merkitys palveluiden tuottajana on vähentynyt samalla kun organisointivastuuta on lisätty. Julkisen sektorin rooli on muuttunut heikoimmassa asemassa olevista ja moniongelmaisista huolehtijaksi, parempiosaiset hankkivat palvelut yksityisiltä tuottajilta. Palveluita tarjoavat usein ulkomaiset suuret yritykset. Useilla palveluilla on aiempaa korkeammat omavastuuosuudet ja sanktiomenettelyt ovat yleisesti käytössä. Sosiaalipoliittisen järjestelmän hajanaisuus mahdollistaa osa-optimoinnin.

Työvoiman saaminen etenkin julkisen puolen hoito- ja hoivatehtäviin on vaikeutunut. Julkisen puolen ammattihenkilöstö painottuu erikoissairaanhoitoon, julkisiin avopalveluihin on vaikea saada riittävästi väkeä. Koulutettua työvoimaa ei ole riittävästi vaikka sitä on pyritty kouluttamaan työvoimareserveistä. Työntekijöiksi koulutetaan myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät varsinaisesti sovellu alalle tai joilla ei ole aitoa kiinnostusta työskentelyyn. Koulutuksessa opittu teoria hyvästä hoivasta on ristiriidassa käytännön tilanteen kanssa ja aiheuttaa osaltaan työntekijöiden uupumista sekä motivaation heikkenemistä.

Työvoimapulasta johtuen teknologisilla apuvälineillä joudutaan korvaamaan ihmiskontakteja. Ajatuksiltaan virkeille, heikosti liikkuville ikäihmisille on tarjolla vertaistukiryhmiä jotka toimivat tietoliikenneverkon avulla joko videovälitteisenä tai sosiaalisessa mediassa. Teknologiasta on myös etsitty kiivaasti apua työvoimapulaan, joten uusia ratkaisuja on markkinoilla runsaasti.

Kansalaisyhteiskunta toimii omana sektorinaan. Yhteistyötä muiden sektoreiden kanssa on, mutta yhteistoiminta ei ole sulavaa.

Ennakoiva hoito ja terveyden edistäminen Palveluiden tarjonta on pitkälti kysyntään reagoivaa, ei suunnitelmallista kehittämistä tai ennalta ehkäisevää. Kädestä suuhun eläminen estää ennakoivien toimien tekemistä. Puutteelliset strategiat vaikeuttavat eri sektoreiden välisen yhteistyön tekemistä ja kehittämistä. Hoitoon pääseminen tapahtuu vasta sairauden akuutissa vaiheessa, jolloin hoitotoimenpiteet ovat raskaampia ja kalliimpia mitä aiemmassa vaiheessa annetut. Ostovoimaisten ja julkisen terveydenhuollon varassa olevien kansalaisten hoidon saatavuus ja laatu ovat eriytyneet sosiaalisen aseman mukaan ja se näkyy sekä hyvinvoinnissa että terveydessä.

Yksityinen varautuminen Ne joilla on varaa tai mahdollisuus, ovat turvanneet oman hoitonsa tai eläkeaikaisen toimeentulonsa vakuutuksilla. Naapuriapu on yleistä, asukkaat auttavat toinen toistaan. Palveluiden saamista pyritään turvaamaan muuttamalla syrjäseuduilta keskuksiin. Kansaneläkkeiden osuus on pieni heikon talouskasvun takia ja työeläkkeiden lupaukset eivät ole pitäneet, jonka seurauksena eläkeläisköyhyys on lisääntynyt.

Kotiin vietävät palvelut Laitos- ja palveluasumisen paikkojen vähyys pakottaa kotona asumiseen, vaikka kuntoisuus ei oikeasti enää siihen riitä. Palveluasumisen piiriin pääsee vasta huomattavan heikkokuntoisena. Yksinäisyys ja eristyneisyys omiin koteihin ovat lisääntyneet. Intensiivinen hoiva (esim. palvelutalot, vanhainkodit ja laitoshoito) keskittyy yhä enemmän huonokuntoisiin sekä muistisairaisiin asiakkaisiin.

Palveluiden saatavuus Julkinen sektori ei takaa avun saamista harvaan asutuilla alueilla, vaan sieltä on muutettava lähemmäs palveluja. Kuntien vaihtelevat keinot palveluiden järjestämiseen ovat johtaneet suuriin laatu- ja saatavuuseroihin. Universalismin periaate ei käytännössä toteudu ja siitä onkin monin osin luovuttu. Markkinoiden kilpailu ei ole tervettä, sillä alan suuret yritykset ovat ostaneet pieniä pois markkinoilta, ja hintakilpailu ei toimi.